Mies2023 siivoili hämärtyvässä syysillassa keskustakolmiotaan ja hyräili hiljaa. Viimeisetkin eksyneet tavarat löysivät paikkansa ja kokonaisuus alkoi hahmottua. Kaakeli esitteli valkaistuja hampaitaan, parketti myhäili tyytyväisenä ja huoneen nurkassa kurotteleva kumiviikunakin oli saanut juodakseen. Tänään asiat olivat pitkästä aikaa jälleen kauniisti.

Tänään Mies2023 tapaisi naisen!

Harvinaisen laadukkaasti suoritettu siivoaminen toi Mies2023:n mieleen lapsuuden joulun. Ilmassa väreili odottava, mutta kiireetön tunnelma. Sieraimiin leijuva tuoksu viritti aistit ja tunnelman äärimmilleen...

-Sukat!, huudahti Mies2023 ja ihmetteli, miten oli pystynyt luuttuamaan lattian huomaamatta tuollaista epäkohtaa.

Huolimattomuus olisi voinut käydä kalliiksi, joten Mies2023 suoritti vielä ylimääräisen tupa-, kaappi- ja siisteystarkastuksen. Hetkeksi taustalle singahtanut joulumieli palasi hiljaa hiipien ja miehen liikkeet rauhoittuivat. Mieleen alkoi jälleen ilmestyä tunnelmia lapsuudesta.

Pieni lapsi.

Joulukalenteri.

Joka aamu uusi luukku avattavana.

- Ihan kuin nettideittailussa, naurahti Mies2023. Teräsvartalo vaipui yhä syvemmälle pehmeän sohvan syleilyyn. Silmät sulkeutuivat, jotta terävä pää voisi tehokkaammin tuottaa kuvia valveen ja unen rajamailla häilyvään mieleen.

Ovikello soi.

Pieni poika seisoi rappukäytävässä tarkkaavaisesti kuunnellen. Kädessään hänellä oli muovikassi. Ruskeanharmaat vakosamettihousut, musta toppatakki ja jääkiekkojoukkueen värejä tunnustava villamyssy peittivät tehokkaasti tuon hennon ihmistaimen fyysiset piirteet, mutta hänestä säteilevä rohkeus valaisi rappukäytävän, vaikka juuri kyseisen kerroksen valo olikin rikki.

Poika soitti ovikelloa uudestaan. Hetken hiljaisuuden jälkeen oven takaa kuului askeleita.

Ovi avautui hiukan ja vanhan naisen ryppyinen pää työntyi turvaketjun päältä osittain rappukäytävään.

Hannu ja Kerttu on vain satu, toisteli pieni poika itselleen ajatuksissaan, rykäisi kerran kurkkuaan ja sanoi:

- Hyvää iltaa, rouva. Haluaisitteko tukea partiolaisia ostamalla joulukalenterin, heijastimen tai tarroja?

Maailma pysähtyi. Pieni poika seisoi kohtaloaan uhmaten, vailla täyttä varmuutta siitä että katseliko vanhus häntä nälkäisenä, vihaisena vai epäluuloisena. Poika oli kuitenkin lähes varma, että ehtisi juosta portaita alas, jos tuo häntä mittaileva olento pyrkisi nappaamaan itselleen suupalan.

- Olen jo antanut veteraaneille, narisi nainen kilpaa turvaketjua vasten heilahtelevan ovensa saranoiden kanssa.
- Minulta voi ostaa myös kirjanmerkkejä ja punaisia sulkia. Rahat menevät meidän lippukunnan tukemiseen, jotta pääsisimme talvilerille.
- Olen jo antanut veteraaneille, lausahti nainen uudelleen ja sulki oven.
- Hyvää joulua, ehti poika huudahtaa vielä ennen oven sulkeutumista.

Rutinoituneesti poika siirtyi seuraavalle ovelle ja painoi jälleen ovikelloa. Se pärähti pahaenteisesti, aivan liian kovaa ja kireästi painalluksen herkkyyteen nähden.

Ovikello!

Mies2023 aukaisi silmänsä ja pyrki kohti ovea. Sydän takoi vimmatusti, hengittäminen oli vaikeaa. Lattia oli vielä kostea innokkaan pesemisen jäljiltä ja imaisi eteiseen saapuvan miehen holtittomaan sivuluisuun, jonka muttumisen kaatumiseksi esti ainoastaan tinkimättömästi suoritettujen fyysisten harjoitusten tuoma räjähtävä voima.

Mies2023 avasi oven kuin joulukalenterin ensimmäisen luukun - täynnä jännitystä ja malttamatonta intoa...